Rakastan 90-luvun elokuvia, joissa sankariteemaa käsiteltiin valojen ja varjojen kautta – asioita purettiin syvemmin, ilman tarvetta siistiä niitä helppoihin lokeroihin.
Nykyään ”itsensä arvostaminen” ja ”yksilöllisyys” on usein kaupallistettu ja kapeutettu pelkäksi itsekkyydeksi. Ihmisiä rohkaistaan vetämään rajoja niin voimakkaasti, että he eristäytyvät muista ja unohtavat myötätunnon. Luullaan, että itsensä arvostaminen tarkoittaa lupaa olla välittämättä kenestäkään muusta, ja että vahvuus on muiden ohittamista.
Todellinen vahvuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Se on kykyä asettua alttiiksi. Se on myötätuntoa ja uskallusta ymmärtää toista ihmistä – myös hänen rikkinäisyyttään. Se on sitä 90-luvun tarinoiden syvyyttä, jossa ihmisyyden varjot uskallettiin kohdata suoraan.
Aito itsekunnioitus alkaa siitä, kun otamme radikaalin ja täydellisen vastuun omasta elämästämme.
Se tarkoittaa vastuun ottamista myös epäonnistuneista kumppanivalinnoista, omien rajojen pettämisestä, virheistä ja hylätyksi tulemisen hetkistä. Niin kauan kuin syytämme eksäämme, maailman ilkeyttä tai vaikkapa hallitusta, annamme oman voimamme pois. Kun myönnämme itse tehneemme ne valinnat, otamme valtamme takaisin. Vasta silloin voimme muuttaa suunnan.
Elämän ei kuulu olla pelkkää jatkuvaa nousua; vastoinkäymiset kuuluvat asiaan. Juuri ne hetket, kun tunnemme olevamme rikki ja eksyksissä, tekevät meistä vahvoja. Ne eivät tule tuhoamaan vaan uudistamaan meitä – riisumaan illuusiot ja opettamaan enemmän kuin onnistumiset koskaan. Opettele olemaan kiitollinen epäonnistumisista, sillä ne opettavat eniten. Jos niistä ei juuri nyt pysty iloitsemaan – eikä tarvitsekaan – voi silti olla kiitollinen.